rakkautta yli rajoitusten

 

Ihminen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Hän janoaa sitä sydämestään, mutta ei silti tunnu tavoittavan etsimäänsä. Menneisyydessä tapahtuneet, vaietut ongelmat,  sekä tämän päivän antama maailmankuva, estävät molemmat ihmisen kaipauksen täyttymistä. Media toimii ihmisyyttä analysoivana mittarina ja suvun geeneihin on tarttunut alkoholiongelma, joten hyväksytyksi tuleminen tapahtuu vain suorittamisen tai valehtelun kautta. Olisiko tähän ongelmasatoon kuitenkin olemassa jokin muukin ratkaisu?  

Suomalaisia pitää otteessaan kasa pahaa oloa. 

Koska ihmisellä on kaipuu tulla hyväksytyksi ja tuntea turvallisuutta, niin pyrkii hän automaattisesti sitä saamaan omilla avuillaan. Tätä läheisyyden metsästämistä haetaan mm. toisen ihmisen miellyttämisen kautta. Kun ihminen ei pysty takaamaan riittävyyttään omana itsenään, täytyy hänen löytää jokin muu keino toisen tyydytyksen takaamiseksi.

 Valehtelemalla oma elämä kauniimmaksi, lahjomalla toista, välineellistämällä seksin kautta oman ruumiinsa, tai toista ihmistä manipuloimalla, voidaan tavoittaa paljon mielihyvää. Tällainen käytös vie silti lopulta vain negatiiviseen lopputulokseen. Henkilön itsetunto murenee ja epävarmuus kasvaa entisestään, eikä tästä ongelmasta tietenkään puhuta. Asioista vaikeneminen kasvattaa samalla kyynistä ja pinnallista elämänasennetta. Valheellinen huumorinaamari tai pakolla tavoitteisiin työstetty kroppa, toimivat huomion kalastelukoukkuna, jonka avulla on helpompi löytää sisälle ihmissuhteisiin, mutta lopullista onnea ei silti ikinä kohdata. Näin ollen oravanpyörä on polkaistu käyntiin ja sammumaton jano aidosta hyväksytyksi tulemisesta, kuivaa ihmisrääpäleen kurkkua. Ihminen työntää itseään entistä kauemmaksi siitä tietoisuudesta, että hän kelpaisi rakastettavana ja haluttuna, myös omana itsenään.

Yhteiskunta tukee tätä umpisolmua, esimerkiksi sähkölaitteidensa avulla. Televisiosta pumpataan valehteluohjeita ihmisyyden peittämiseksi. Media kertoo, millaisten tavoitteiden kautta pääsee sisälle yhteiskuntakelpoiseen elämään. Kun lehdessä lukee, millainen ihmisen täytyy olla huomenna, ja millainen tänään, ei henkilön tarvitse silloin siitä itse murehtia. Sen kun menee virran mukana vain. Tällaisessa suuruudenhulluudessa ihmiset muuttavat maailman ympärillään yhä vain huolestuttavammaksi leikkikentäksi, jossa kuitenkaan lelujen haittavaikutuksia ei ole tutkittu.

 Valehteleva maailmankuva ympärillä ei tuo ihmisen sisällä ammottavalle tyhjiölle pohjaa. Hän alkaa mukautua ajatusmaailmaan, että on vain luovutettava tai hyväksyttävä se, miten elämällä on myös huono puoli, joka ei tule koskaan muuttumaan. Hautaan mennään ympärille kerätyn tavaramäärän kanssa ja onnellisuus kohdataan vain elokuvia katsomalla. Psyykkiset sairaudet ja huonovointisuus kasvavat, ihmiset syrjäytyvät eivätkä käy töissä. Toiset puolestaan työskentelevät ura ja vartalounelmaansa todeksi, saavuttamatta kuitenkaan koskaan näissä täydellisyyden tasapainoa.

Mikä tämän valehtelukerhon jäsenmassaa oikeasti edes vaivaa?

Jos yhtenä päivänä ihminen vain luovuttaisi ja kokeilisi, miten käy kun ei koita olla mitään. Kun ihminen pyrkisikin vain olemaan se oma itsensä, josta hetken aikaa, kesälomamatkan mökkisaunan jälkeen, järvenrantaa tuijottaessa, värähtää pieni osa hänen kasvoillaan. Se pieni lapsi hänen sisällään, joka on yritetty unohtaa kaikkien fitness -lehtien ja palkkalaskelmien alle, mutta joka kuitenkin kaivautuu sekunninmurto-osiksi näkyviin niissä tilanteissa, joissa se saa hengittää hetkittäistä luonnollisuutta. Olisiko se niin kammottavaa kohdata useamminkin?

 Luonnollisuus vie ihmisen lähelle elämää, mutta todellisuuden kohtaaminen vie puolestaan myös lähelle kuolemaa. Tällöin siis saattaisi mieleen eksyä, ei niin tervetullut kysymys, koskien kuolemaa ja siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Jokainen ihminen kuluttaa minuuttejaan jossain kohtaa, tähän elämän peruskysymykseen. Siihen ainoaan syvälliseen, joka iskee pelolla suoraa rintaan. Se on asia, joka on tuntematon ja herättää myös muita kysymyksiä kuten sen, miksi ihmisen keuhkot ja sydän toimivat yhteistyössä. Silloin ihminen kysyy, saiko hän ikinä haluamaansa ja mitä hän todella edes halusi? Nämä kysymykset ovat niitä, jotka aiheuttavat ahdistusta. Niitä ei tämän päivän ihminen halua kohdata, sillä kaikki hiukankin ahdistavat asiat on helpompi unohtaa huvittelun ja jääräpäisyyden alle. On siis helpompi jatkaa suorittamista, ja jättää hiljalleen vammauttava tyhjiö sisälleen kasvamaan.

Jos kuitenkin haluaisi löytää sen puhtaan, yltäkylläisen elämän, niin täytyisi silloin todella pysähtyä ja jäädä tutkailemaan näitä asioita. Se, mitä ihminen todella elämältään halusi, oli kelvata ja tulla omassa heikkoudessaan, ilman yrittämistä, rakastetuksi. Hän halusi onnistua omana itsenään, olla se kaunis, ihailtu ja haluttu. Hän halusi omassa itsessään olla jotain, mitä hän ei ikinä myöskään itsestään täysin todeksi uskonut.

 Pohjimmiltaan kaikki ihmisessä on kaipausta siitä, että saisi kokea täydellisen rakkauden. Nämä tunteet kuitenkin kertovat myös siitä, miten vaikea sellaista rakkautta on tästä maailmasta löytää. Jos ymmärtäisimme rakkautta, emme kokisi niin suurta riittämättömyyden tunnetta, eikä meidän täytyisi kulkea itsellemme ja muille valehdellen. Silloin ottaisimme toisemme huomioon ja tuntisimme aitoa onnellisuutta.
 Ihmisen sisällä, kaikkien käytösmallien ja muurien takana, on kaipaus sellaisesta, mitä hän ei ehkä ole ikinä edes kokenut. Tämä sisältä kumpuava huokailu on täysin saman sävyistä, mitä alle kouluikäisenä ukkosmyrskyn keskellä jo tuli tehtyä nukkumaan mennessä. Silloin toivottiin, ettei tarvitsisi mennä yksin nukkumaan, että äiti tulisi vielä lukemaan iltasadun.

Olemmeko siis sisältämme ikuisesti lapsia?

Jotta ihminen sitten löytäisi sen tasapainon elämisessä oman itsensä, että muiden ihmisten kanssa, tulisi hänen tajuta, mistä tässä kaikessa on kysymys. Hänen tulisi nöyrtyä omaan heikkouteensa ja uskaltautua elää omaa elämäänsä, omana itsenään. Hänen tulisi luovuttaa jatkuvassa, tiedostamattomassa suorittamisessaan ja hyväksyä ikuinen rakkaudenkaipuunsa. Sillä sitä ihminen pohjimmiltaan etsii. Sellaista rakkautta, joka on esimerkillistä ja opettavaista. Se rakkaus on totisesti vain yhdessä, eli siinä, kuka on itse rakkaus. Hän on Jeesus, joka rakasti ihmistä niin paljon, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Hän on se josta moni tietää, mutta jota moni ei tunne. Se, joka aiheuttaa keskusteluun tullessaan ärsyyntymistä ja kyllästyneitä huokauksia, mutta se joka siitä huolimatta odottaa kärsivällisesti, milloin rupeamme etsimään hänen todellista luonnettaan. Milloin hyväksymme sen, että hän on täällä meitä varten ja on pysyvä vastaus meidän elämäämme?

Moni luulee, että Jumala on vain pilvenpäällä istuva hallusinaatio, johon vain elämäänsä kyllästyneet maailmanlopun odottajat uskovat. Ihminen ei halua edes ottaa selvää siitä, millainen tämä Jumala todellisuudessa on. Hän on paatunut siihen aatokseen, ettei hän tarvitse yliluonnollisuutta pärjätäkseen, sillä eihän se sovi siihen televisiosta opittuun maailmankuvaan. Heikkouksiaan peittelevä, massamanipuloitu yhteiskunta ei pidä arvossa Jumalaa, joten ihmisen on mukauduttava samaan ajatusmalliin ja jättää tämä tie kulkematta. Suuri riski Jumalasta kiinnostumisella nimittäin on se, että oma tunnevammaisuus, josta johtuen ihminen yrittää saada hyväksyntää muiden miellyttämisen kautta, ei pääsisi oikeuksiinsa. Eihän kukaan tämän maailman mukana kompasteleva ihminen katsoisi tällaista ihmistä enää normaalina, vaan rupeaisi pitämään häntä pilkkanaan. Tämän vuoksi on helpompi nojautua vanhaan kaavaan ja tuhahdella muiden mukana Jeesus-sana kuullessaan.

 Niille ihmisille, jotka pitävät kiinni median opetuksesta, millainen ihmisen tulee olla ollakseen ihminen, on hyvin vaikea kertoa Jumalasta ja uskomisesta Häneen. Tällöin tietyt stereotypiat vaikuttavat näiden ihmisten mielipiteisiin ja haluun ottaa asian todellisesta luonteesta selvää. He eivät osaa yhdistää sisällään ammottavaa tyhjiötään siihen, että olisi olemassa Jumala, sen korjaamiseksi. Eivät he havahdu siihen, että heitäkin voisi joku rakastaa ilman, että heidän täytyisi ongelmallisesti yrittää jatkuvasti tehdä työtä sen eteen. Eihän ihminen näitä asioita ymmärrä, jos hän ei edes tahdo ymmärtää, ja vaikka tahtoisikin, niin sitä on hankala sisäistää. Se onkin asia, joka on vain hyväksyttävä.

 Kun ihminen on rakentanut elämänsä tähän nyky-yhteiskunnan ongelmavirtaan, on se toki rankka ajatus, että täytyisi ottaa riski ja lähteä seuraamaan jotain vierasta ja tuntematonta. Normaalilta tuntuvan elämän jättäminen ja itsensä naurunalaiseksi tekeminen, ei todellakaan kuulosta houkuttelevalta. Jumalasta julki luodut stereotypiat vallitsevat niin voimakkaasti, että ihmiset pitävät hänen seuraamistaan vain hulluutena. Ihminen kävelee siis mieluummin kohti kuolemaa, yhteiskunnan silmin rikkaana ja elämässään onnistuneena, mutta omaa sisintä katsoen, täysin uupuneena ja pettyneenä.

 Jumala kuitenkin on ja pysyy. Hän odottaa ja rakastaa, vaikka ihminen loukkaakin jatkuvasti häntä ja toimii hänen hyvää tahtoaan vastaan. Jos Jumalaan lähtee tutustumaan, niin hän on sanassaan luvannut täyttää lapsensa ilolla. Hän myös kertoo miten yltäkylläinen elämä löytyy Hänestä itsestään. Hän kertoo miten paljon hän ihmisiä rakastaa. Jos vaan ihminen suostuu ottamaan tämän Hengen vastaan, joka saa hänet uudistumaan vanhoista rikkinäisyyksistään, niin näin myös tulee käymään. Jumala ei nimittäin valehtele, sillä hän on ainoa, joka pysyy rehellisenä, rakastavana ja läsnä olevana, ilman, että ihminen joutuu sen eteen itse taistelemaan. Jotta tuon yltäkylläisen elämän löytää, täytyy silloin kuitenkin luovuttaa oma itsensä ja omat heikkoudessa kasvatetut muurinsa Jumalan puhdistettaviksi.

Mitä siis on menetettävää? Kaikki se, mitä ympärille on saatu kerättyä, katoaa kuitenkin, joten miksi haaskata aikaa sellaiseen, joka ei pysy? Joka ei tuota edes pysyvää hyvää oloa? Miksi tuhlata aikaa siihen, mikä ruokkii tätä ongelmien oravapyörää? Jos kerta se mitä me kaipaamme, on hyväksytyksi tuleminen, eli rakkaus, niin miksi emme tosissamme lähde etsimään sitä? Miksi emme lähde etsimään sitä, joka voisi omalla kohdallamme olla ikuista ja ratkaista nekin kommunikointi ongelmat, mitä olemme sukupolvelta toiselle, mukanamme kantaneet? Miksi emme lähde etsimään ja löytämään sitä, jonka käsissä koko elämä ja tulevaisuus ovat?

Meillä on vapaus valita, mutta ikuinen tie löytyy vain Herrasta. Lähemmäs Häntä pääsemme etsimällä. Vanhasta täytyy luopua, että uusi pääsee kasvamaan kunnolla. Meille on annettu tarvittava oppi, joka löytyy Pyhästä kirjasta.

Pitäkää siis se hyvä, mikä on lähtöisin Herrasta.